Etätöissä pääni sisällä

Paluu toimistolle tulevaisuudessa – ihanaa vai pelottavaa?

Korona on muuttanut tapaamme tehdä töitä ja suhtautua itseemme osana yhteisöä. Töitä on saanut tehdä kotoa käsin, mihinkään ei ole voinut matkustaa eikä varsinkaan osallistua sosiaalisiin tapahtumiin  ja kuppilatkin on viety! Meillä on ollut joko mahdollisuus tai olemme olleet pakotettuja olemaan omassa rauhassamme pitkän aikaa. Ehkä liiankin pitkään? Kaikille tämä oma rauha ei tuo samaa palautumisen tunnetta. Omassa yhden huoneen kokoisessa siilossa oleminen aiheuttaa aika ajoin tylsistymistä, yksinäisyyttä tai jopa ahdistusta. Tuntuu, että seinät kaatuvat päälle ja elämä muistuttaa yhä enemmän ja enemmän elokuvaa Päiväni Murmelina. Päivittäisen hyötyliikunnan määrä jää mitättömäksi (vaikka naapurin koirakin on jo lenkitetty ja unen laatu heikkenee. Mutta se on alkanut tuntua turvalliselta paikalta. Tarvitaan vain 12 viikkoa, niin uuteen tottuu, sanotaan. Töissä kotona tuli monelle new normal.

Mitä sitten tapahtuu, kun palaamme takaisin toimistolle? Mitä pohdimme tästä tällä hetkellä? Onko paluu unelmaa vai painajaista? Keskustelimme ystäviemme ja kollegoidemme kanssa, ja tässä on muutama nosto näistä keskusteluista, suoraan sydämestä, napakasti sitaateissa.

Mahtaako jonkun muunkin mielessä olla uinuva tila? Tätä #teamsvirtuaalisettiä on jatkunut jo hyvinkin pitkään, eiköhän tässä vielä mennä kesän yli, katsotaan sitten syksyllä mitä tapahtuu. Tulipaloja sammuttaen aika kuluu aika hyvin, jaksaakohan uusiin haasteisiin näin äkkisältään? Mistä löytää energiaa uuteen? No sehän tulee sitten syksyllä. Uusin voimin sitten. Kesälomakin alkaa kohta.

’’Odotan kovasti, että pääsen takaisin toimistolle, on ihanaa nähdä ihmisiä! Saan energiaa muista ihmisistä ja aidoista kohtaamisista. Vaikka aluksi etätyö oli mukavaa, kun sai enemmän omaa aikaa, niin nyt tämä alkaa kyllä kyllästyttää. Onneksi on sentään futistreenejä, jotta pääsen tuulettumaan.’’

’’Pidän siitä, että minulla on oma rauha, häiriinnyn äänistä ja ympärillä olevasta touhotuksesta. Ei tarvitse esittää mitään kellekään, sekin on rentouttavaa. Toisaalta sosiaaliset suhteet ovat heikentyneet aika paljon ja tuntuu, että olen ehkä vähän erkaantunut työyhteisöstä. En oikein tiedä mitä muille kuuluu. Silloinkin, kun soitellaan, niin puhutaan vaan työasioista. Kiva nähdä sitten työkavereita, kun palataan toimistolle, mutta haluaisin jatkossakin olla useamman päivän viikosta etänä. Ai niin, odotan kyllä innolla työbileitä!’

Kun ihminen tottuu tiettyihin tapoihin, niistä on vaikea päästä irti. Koronan tuoma etätyö on mahdollistanut sen, että voit olla juuri sitä mitä olet. Ei tarvitse olla fyysisesti työpaikalla ja mukautua siihen ’’reippaan ja sosiaalisen työntekijän’’ muottiin, johon kaikkien usein oletetaan mukautuvan. Voit olla kotona, pukeutua niin kuin haluat ja käyttäytyä niin kuin haluat. Mutta mitä sitten, kun palataan takaisin toimistolle? Ekstroverteille muut ihmiset tuovat energiaa, joten heille paluu toimistolle ei tuota ongelmia, mutta ne, joille etätyöpiste on turvasatama, paluu saattaa aiheuttaa harmaita hiuksia. Löytyykö se hiljainen, rauhallinen työpiste enää? Toisaalta, mistä löytyvät ne ilon purskahdukset ja yhteiset ”ahaa -nyt mä sen tajuan’’ -hetket? Milloin viimeksi koin sen tunteen, kun kerroin episodin kodin sisustamisesta ja oikein kuulin ja näin, kuinka kaverin kulmakarvat nousivat muutaman sentin? Jaoimme yhdessä jotain työasioiden ulkopuolella olevaa, täysin muuta, ja se yhdisti meitä.

Onhan se ihanaa, kun voi pitää verkkareita… teamseissa toki yläosa vaatetuksesta täytyy tuunata. Korkkarirahat on säästetty ja paljon muutenkin vaatetuksessa. Milloinkohan tulisi hankkia uusia vaatteita ja tuunata omaa ulkonäköä.  Ja apua! Kuinkahan paljon kilojakin on tullut tässä välissä? Vanhat vaatteet eivät varmaan mahdu, lökärit kyllä venyvät hyvin. Mitähän muut mahtavat ajatella minusta? Kaikki ovat kuitenkin laihduttaneet ja kuntoilleet urakalla, mutta minä en ole- huuh, ehkä sitten kesällä?’’

Minusta on ihanaa nähdä porukoita taas ja mikä parasta saada kunnon lounasta. Alkaa jo kyllästyttää nuo eineskeitot. Tomaattivuohenjuustokeitto on niin nähty. Mitähän uutta sitä taas keksitään, kun heitetään herjaa sermien yli.

Miltä mahtaa tuntua taas palata takaisin töihin? Nyt näen kollegoita virtuaalisesti, syksyllä tulevat taas ovelle koputtamaan ja viemään energiaa. Ratkaisujakin pitää olla heti antamassa. Näin ruudun takana on turvallisempaa. Uskaltaako sanoakaan, että näissä live hetkissä tuntuu siltä, että energiaa kuluu aika paljon?’

Etätyöskentelyn vuoksi kaikki kommunikointi tapahtuu sähköpostissa tai teamsissa (onneksi olemme aika ajoin jopa löytäneet sen kadotetun puhelimen). Kuvaa näytetään vain silloin, kun on ”pukeutunut” tai meikannut, ainakin ajanut parran. Olemme siirtyneet virtuaaliseen työtilaan, ilman yhteistä kahvikonetta ja kauramaitoa ja tämä tuo omat haasteensa ilmapiirin ja yhteenkuuluvuuden osalta. Kaikesta huolimatta olemme arvokkaita juuri sellaisina kuin olemme ja jokaisen panos työyhteisössä on merkityksellinen. Ja muuten, tiesittekö, että yhteenkuuluvuuden tunne lisää tiimien suorituskykyä 35%.

Tästä lisää ensi kerralla…